Tulin kadulta ja palaan kadulle. Mitä meni taas pieleen, vaikka annoin kaikkeni? Pyysin apua. Näytin heikkouden, haavoittuvuuden. Olin avoin ja rehellinen ongelmista ja haasteista. Sitouduin hoitoon, en suorittanut. Tein töitä, silti palaan siihen samaan suohon josta saavuin. Miksi kukaan ei voi mua auttaa. Poistun kyyneleet silmissä, peloissani ja kohti pimeää. Ehkä "helvetin hätäuloskäynti" on ainoa vaihtoehto meille, joille ei ole maailmassa mitään paikkaa eikä käyttöä. Yhteiskunnan taakka, ihmisroska. Anteeksi että olen olemassa. Vein paikan täällä joltakin, joka sitä minua enemmän tarvitsee, anteeksi.

On uuden aika. Aika irtautua vanhasta ja asettaa uudet tavoitteet. Hitaasti alan ymmärtää, ettei mikään mennyt pieleen. Päinvastoin. Peilistä mua katsoo joku vanha tuttu. Se olen minä. Ihminen, jonka huumeet hukutti alleen. Tuo varjo on alkanut väistyä, alan nähdä itseni jälleen. Sen kuka olin ennen kuin annoin minuuteni ja elämäni huumeille. Teen päätöksen, etten enää halua palata sinne. Oman itseni kadottaminen on liian suuri hinta maksettavaksi. En voi toipua siellä missä sairastuin.

Palleassa majaillut pelko ja suru siirtyy alavatsaan lepattaviksi perhosiksi. Tunnen oudon tunteen menneisyydestä. Innostunut jännitys tulevaa kohtaan. Sanon itselleni: Ei haittaa jos ei tiedä minne on menossa, kunhan ei palaa vanhaan. Kiitos Sanaskoti! <3

-N44-